Elämäni ensimmäinen keskenmeno on nyt takana. Vaikken ollutkaan kuin vasta raskausviikolla 6+4, niin silti tyhjyyden tunne on niin suunnaton, ettei siitä voi kenellekään puhua. Kotonakin olen ollut suurimman ajan illasta makuuhuoneessa, kun avomies on opiskellut lastenhuoneessa ja katsonut telkkaa olohuoneessa. Ei vaan onnistu puhuminen, ei. Suru tuntuu hirvittävän suurelta eikä lohduta kenenkään sanomiset, että ei sen lapsen sitten ollut tarkoitus syntyä tai ei se ollut elinkelpoinen. Siltikin ehdin tuntea raskauden muutokset rinnoissani, alavatsassani ja nyt naksuvissa nivelissäni, jotka rupesivat naksumaan ja kipeytymään raskauden alettua.

Nyt tekisi mieleni vain rankaista itseäni ja rääkätä kehoni niin nääntyneeksi urheilun ja tekemisen kautta, että vain kaatuisin illalla sänkyyn miettimättä yhtään mitään! (Teinkin tuossa noin tunnin punttijumpan vaikkei ehkä siinä mitään mieltä ollutkaan...) Tunsin samoja tunteita silloin, kun exäni jätti minut 9,5 vuoden yhdessäolon jälkeen toisen naisen vuoksi. Sama tekemisen tarve, sama naamion taakse piiloutuminen. Ja erosta sentään on paljon helpompi puhua kuin keskenmenosta. Eikä tällä hetkellä oikeastaan tunnu iloiselta asialta sekään, ettei minussa ole rakenteellisesti mitään vikaa tämänpäiväisen ultraäänessä käynnin ja gynekologin sanojen mukaan. Tai ehkä siitä pitäisi osata iloita muttei sekään onnistu, ei vielä. Avomies puhui minulle jo siitä, että yritetään uudestaan lapsen "tekemistä". Ei kiinnosta yhtään sekään, siis seksi, eikä kyllä mikään muukaan. Minusta tuntuu vain, että avomieheni haluaisi piristää minua tuolla "suunnitelmalla", näkeehän hän sen, miten kovasti asia minuun koskee. Tiedän olevani tällä hetkellä liian ankara häntä ja hänen tunteitaan kohtaan.

Aavistin keskenmenon eilen, kun migreeni alkoi ja sekä verenvuoto että alavatsakivut pahenivat vaikkeivat kuolemaksi minulle olleetkaan. Jo alkuiltapäivään mennessä olin syönyt 3000 mg parasetamolia enkä enempää enää uskaltanut syödä. Olin päivän töissä kivuista huolimatta ja menin päivystykseen suoraan iltavuorosta syömättä mitään. Lopulta suututtuani 3 tunnin turhaan jonotukseen pyysin avomiestäni sanomaan vastaanottoon, että nyt minä lähden. Kävelin sitten lumisateessa autotalolle ja itkin suoraa huutoa väsymyksestä, pettymyksestä, surusta, vihasta ja nälästä (en ollut syönyt 8 tuntiin). Itkin myös koko automatkan kotiin ja kunniansa sai kuulla koko paikkakuntamme terveydenhuolto.Tunsin itseni toisen luokan kansalaiseksi ja täysin yksinjätetyksi asian kanssa. Ainoastaan tämän päivän gynekologin ja keskusneuvolan hoitajan käytös minua kohtaan oli huomaavaista ja asianmukaista.

Kai sitä voi sanoa, että sydämeeni sattuu niin hirveästi. En tiedä miten kasaan itseni torstaihin mennessä, silloin tulevat avomiehen lapset taas meille pidennetyksi viikonlopuksi. Toivoisin, että voisin pitää itseni kasassa, eikä heidän tarvitsisi nähdä minun romahtavan itkemään. En halua sanoa heille, mistä syystä olen niin surullinen. Avomiehen lapsetkin toivovat meidän, siis isänsä ja minun, saavan lapsia. Etenkin 10 vuotta täyttävä tytär haluaisi pikkusisaruksen pikkuveljensä lisäksi.

Mutta nyt täytyy lopettaa kirjoittaminen ja lähteä nukkumaan. Ehkä saan nukutuksi yön, toivottavasti. Itkenyt olen taas koko päivän tarpeiksi, joten voimia huomisen läpiviemiseen täytyisi saada varastoon. Ei asiakaspalvelussa voi romahtaa eikä näyttää siltä, että on itkenyt pari vuorokautta putkeen. Surun keskeltä, Leena