Taas yksi joulu takana. Joulukuusemme (muovinen - astmani vuoksi) on ollut pimeänä jo muutaman päivän, sillä avomiehen lapset ovat olleet äitinsä luona koko joulun. Eilen avomiehen ollessa töissä ja vietettyäni illan yksinäni askarrellen suklaarasioiden "pehmikepapereista" kortteja ja koristeita en viitsinyt edes laittaa valojen pistoketta pistorasiaan. Säästyypähän muutama watti sähkölaskusta.

Kyllä yksin vietetty joulupäivän ilta sai minut miettimään lapsitoiveitani taas uudestaan ja uudestaan. Se on kumma, kun vanhempien naispuolisten sukulaisteni luona käydessäni ja kertoessani parisuhde-/uusperhekuulumisia sain parikin kertaa kuulla toteamuksena, että "on se hyvä, että on lapset jo valmiiksi, niin sinun ei tarvitse lapsia tehdä"... Onko tämä sitten vanhemman polven ajatus kotoisin siitä, että siihen aikaan, kun he ovat olleet lapsientekoiässä ei ehkäisyä ole ollut tarjolla tai se on ollut jopa syntiä? Lapsia on tullut sen verran kuin on tarkoitettu vaikkei aina heitä niin montaa olisi toivottukaan köyhiin oloihin. Miksi minä sitten toivon lasta niin paljon kuin toivon? Ei, en ole haaveillut lapsista koko elämäni ajan. Kyllä se ajatus tulee parisuhteessa olemisen liitteenä - ainakin itselläni. Kun ero exäni kanssa tuli reilu kolme vuotta sitten, surin toki menetettyä rakkautta mutta samalla surin sitä, etten ollut saanut lasta ja sitä ajatusta, että saisinko lapsia koskaan, koska olin siinä vaiheessa jo yli 30-vuotias. Todisteita siitä, että nykyinen avomieheni pystyy saamaan lapsia, on jo parikin olemassa. Mutta pystynkö minä saamaan lapsia? Ja miten kauan voin "odottaa" tietoa siitä, onnistunko asiassa ilman, että olen jo liian "vanha" ja todellinen riskisynnyttäjä (jos siihen asti pääsisin)? Takaraivossani nimittäin on mielikuva isosiskostani, kun hän 37-vuotiaana sai nuorimman lapsensa, jolla todettiin Down -syndrooma. (Ihana tyttö onkin!)

Iso raskauden alulle saamisen vaikeuttaja on (kuten olen tiedostanut jo jonkin aikaa) ylipainoni. Olen selvästi ylipainoinen mutta kunnoltani keskitasoista luokkaa, joten en tunne itseäni ihan rapakuntoiseksi... Jotenkin koen kuitenkin niin, että haluaisin olla paremmassa kunnossa ja painoltani pienempi ennen raskauden mahdollisuutta. Miten onnistuisin kääntämään lapsuudestani omitut toimintamallit syömisessä niin, että kokisin olevani terveempi ja "onnistuneempi" ihminen? (Näitä asioitahan on erittäin järkevää miettiä notkuvien jouluruokapöytien jäljiltä!) Miten saada tunnesyöppö toimimaan eri tavalla, reagoimaan rakentavasti ja terveesti ei-toivottuihin tunteisiin? Olen jo tiedostanut "rikollisen" itsessäni - se kai on se ensimmäinen askel terveempään elämään. Miten vain saisi ne seuraavat askeleet suuntautumaan oikealle ladulle eikä "katuojaan"?

En harrasta uudenvuoden lupauksia mutta olen jo päättänyt jatkaa uinti-/vesijuoksuharrastustani heti ensi viikolla, kunhan paikallinen uimahalli on avoinna. Vuoden alussa on myös työpaikkani terveystarkastus, johon olen luvannut suhtautua "tästä ei ole muuta suuntaa kuin parempaan" -mentaliteetilla. Samalla kysyn mahdollisuutta päästä ravitsemusterapeutille ja työpaikalla ehkä järjestettäviin painonhallintaryhmiin. Tästä alkaa pienemmän painon metsästys - todenteolla!

Tapahtumarikasta Tapania toivottelee Leena