tiistai, 29. maaliskuu 2011

Tyhjyys

Elämäni ensimmäinen keskenmeno on nyt takana. Vaikken ollutkaan kuin vasta raskausviikolla 6+4, niin silti tyhjyyden tunne on niin suunnaton, ettei siitä voi kenellekään puhua. Kotonakin olen ollut suurimman ajan illasta makuuhuoneessa, kun avomies on opiskellut lastenhuoneessa ja katsonut telkkaa olohuoneessa. Ei vaan onnistu puhuminen, ei. Suru tuntuu hirvittävän suurelta eikä lohduta kenenkään sanomiset, että ei sen lapsen sitten ollut tarkoitus syntyä tai ei se ollut elinkelpoinen. Siltikin ehdin tuntea raskauden muutokset rinnoissani, alavatsassani ja nyt naksuvissa nivelissäni, jotka rupesivat naksumaan ja kipeytymään raskauden alettua.

Nyt tekisi mieleni vain rankaista itseäni ja rääkätä kehoni niin nääntyneeksi urheilun ja tekemisen kautta, että vain kaatuisin illalla sänkyyn miettimättä yhtään mitään! (Teinkin tuossa noin tunnin punttijumpan vaikkei ehkä siinä mitään mieltä ollutkaan...) Tunsin samoja tunteita silloin, kun exäni jätti minut 9,5 vuoden yhdessäolon jälkeen toisen naisen vuoksi. Sama tekemisen tarve, sama naamion taakse piiloutuminen. Ja erosta sentään on paljon helpompi puhua kuin keskenmenosta. Eikä tällä hetkellä oikeastaan tunnu iloiselta asialta sekään, ettei minussa ole rakenteellisesti mitään vikaa tämänpäiväisen ultraäänessä käynnin ja gynekologin sanojen mukaan. Tai ehkä siitä pitäisi osata iloita muttei sekään onnistu, ei vielä. Avomies puhui minulle jo siitä, että yritetään uudestaan lapsen "tekemistä". Ei kiinnosta yhtään sekään, siis seksi, eikä kyllä mikään muukaan. Minusta tuntuu vain, että avomieheni haluaisi piristää minua tuolla "suunnitelmalla", näkeehän hän sen, miten kovasti asia minuun koskee. Tiedän olevani tällä hetkellä liian ankara häntä ja hänen tunteitaan kohtaan.

Aavistin keskenmenon eilen, kun migreeni alkoi ja sekä verenvuoto että alavatsakivut pahenivat vaikkeivat kuolemaksi minulle olleetkaan. Jo alkuiltapäivään mennessä olin syönyt 3000 mg parasetamolia enkä enempää enää uskaltanut syödä. Olin päivän töissä kivuista huolimatta ja menin päivystykseen suoraan iltavuorosta syömättä mitään. Lopulta suututtuani 3 tunnin turhaan jonotukseen pyysin avomiestäni sanomaan vastaanottoon, että nyt minä lähden. Kävelin sitten lumisateessa autotalolle ja itkin suoraa huutoa väsymyksestä, pettymyksestä, surusta, vihasta ja nälästä (en ollut syönyt 8 tuntiin). Itkin myös koko automatkan kotiin ja kunniansa sai kuulla koko paikkakuntamme terveydenhuolto.Tunsin itseni toisen luokan kansalaiseksi ja täysin yksinjätetyksi asian kanssa. Ainoastaan tämän päivän gynekologin ja keskusneuvolan hoitajan käytös minua kohtaan oli huomaavaista ja asianmukaista.

Kai sitä voi sanoa, että sydämeeni sattuu niin hirveästi. En tiedä miten kasaan itseni torstaihin mennessä, silloin tulevat avomiehen lapset taas meille pidennetyksi viikonlopuksi. Toivoisin, että voisin pitää itseni kasassa, eikä heidän tarvitsisi nähdä minun romahtavan itkemään. En halua sanoa heille, mistä syystä olen niin surullinen. Avomiehen lapsetkin toivovat meidän, siis isänsä ja minun, saavan lapsia. Etenkin 10 vuotta täyttävä tytär haluaisi pikkusisaruksen pikkuveljensä lisäksi.

Mutta nyt täytyy lopettaa kirjoittaminen ja lähteä nukkumaan. Ehkä saan nukutuksi yön, toivottavasti. Itkenyt olen taas koko päivän tarpeiksi, joten voimia huomisen läpiviemiseen täytyisi saada varastoon. Ei asiakaspalvelussa voi romahtaa eikä näyttää siltä, että on itkenyt pari vuorokautta putkeen. Surun keskeltä, Leena

maanantai, 7. helmikuu 2011

Paranevaa oloa, toivottavasti

Sairaslomapäivänäni ehdin viimeinkin raapustaa mietteitäni tänne. Taitaa virustauti jyllätä - keuhkoihin koskee, kuumetta nostaa muttei nuhaa eikä yskää ainakaan vielä ole ilmaantunut. Töissä olisi ollut iltavuoro mutta koska työ on asiakaspalvelutyötä, niin pomo sanoi, että pysy vaan lepoasennossa äläkä vaan tule töihin. No, tällä kertaa en ollut töistä se ensimmäinen sairastuja vaan pomo ja työkaveri ehtivät jo molemmat olla sairaslomalla tammikuun puolen välin jälkeen. Yleensä kun minä sairastun ekana, sillä astma ja allergiat valitettavasti näyttävät altistavan pöpöjen nopeammalle tarttumiselle.

Viikko sitten aloitin taas "paremman elämän" eli liikun enemmän ja syön vähemmän ja paremmin. Lounaalla olen syönyt keittoa ja yhden leivän, ja töissä onkin olo ollut huomattavasti parempi.Väsymyskin on vähän hiipunut taka-alalle (paitsi nyt, kun flunssa yrittää tulla päälle kunnolla). Mutta taudin jälkeen taas jatkan siitä mihin jäin! Kuntosalilla käyminen ja vesijuokseminen ovat mielilajejani, sillä nyt alkaa ulkona olla aika liukasta, kun aurinko paistaa päivällä pidempään ja yöt ovat kylmiä. Totesin jo ystävälleni, kenen kanssa käymme yhdessä kuntoilemassa, että kesäkuukausien ajaksi minun täytyy hankkia kuukausikortti jonnekin uimahallille tai kuntosalille, sillä ulkona liikkuminen on siitepölyaikaan todella raskasta. Pahin aika on toukokuusta elokuuhun, vaikkakin aiemmin ja myöhemminkin lääkitystä joudun lisäämään huomattavasti. Joten on tosiaankin suosittava sisäliikuntaa! Onneksi sentään asun sellaisella paikkakunnalla, että tällainen järjestely onnistuu.

Tämän kevään aikana minusta tulee isotäti! Ja tuplana! Ja äidistäni tulee isomummo. Velipuoleni molemmat lapset avopuolisoineen saavat perheenlisäystä maalis-toukokuussa. Identiteettikriisi tässä on lähellä, ja muutenkin kriisi vaikka toki onnellinen heidän puolestaan olen. Samoin samanikäinen ystäväni saa lapsen tässä kevään aikana. Tietyllä tavalla masentaa, sillä oma lapsettomuus nousee taustalta taas esille, kun kuulee toisten iloisista raskaus- ja perheuutisista. Ei aina auta vaikka miten yrittää asian työntää ajatuksistaan pois ja olla vaan iloinen :(

Oma raskaustoiveasia ei ole edennyt minnekään. Olen yrittänyt syödä tarpeellisia hivenaineita ja vitamiineja ja samalla aktivoida avopuolisoani tuolla seksilinjalla. Mutta eipähän sitä lasta tule, jos ei harrasta seksiä! Avomiehelläni on takana lapsuus väkivaltaisessa ja alkoholisoituneessa perheessä, avioero ja yh-isyys kahdesta lapsesta. Näissä on jo sen verran aihetta traumatisoitumiseen, ettei asiaa tosiaan ole parantanut työskentely perhefirmassa sekä burn out. Näiden asioiden vuoksi hän onneksi on päässyt kognitiiviseen psykoterapiaan (sanon tosiaan päässyt eikä joutunut, sillä tarpeeseen on tullut). Asiat, joita siellä on nyt alkuun käsitelty, ovat sen verran isoja, että avomieheni on ollut ihan puhki terapiakertojen jälkeen. Yritä siinä sitten saada aikaan tunnelmaa, jossa seksillä olisi jokin sija... Kyllä välillä tuntuu, ettei minua edes ole tarkoitettu äidiksi, kun kaikki asiat tuntuvat olevan niin pirun hankalia!

Eikä avomiehen mielialaa ole lainkaan parantanut se, että hänen äitinsä yritti toissa viikolla itsemurhaa viinalla ja lääkkeillä. Anopintekeleeni on ollut koko sen ajan, mitä hänet olen tuntenut, hyvin "tuuliviirimäinen" eli tunteet ja puheet ailahtelevat päivästä ja tunnista riippuen. Ei mikään ihme, että alkoholiakin hänellä kuluu normaalia enemmän - elämä alkoholisoituneen ja väkivaltaisen miehen kanssa 30 vuoden ajan on varmasti vaikuttanut negatiivisesti häneen. Tämä perhetausta on vaikuttanut vahvasti siihen, että 3/4 hänen ja alkoholisoituneen ex-miehensä lapsista on jollain tavoin "traumatisoituneita" - yksi juo viinaa ja on väkivaltainen, yhdellä on diagnosoitu paniikkihäiriö ja hänkin juo aivan liikaa, ja sitten on avomieheni, joka mielestäni täyttää adhd-kriteeristön ihan rallatellen. Tässä tapauksessa sanonta "suku on pahin" on todellakin totta! Kun vain seuraavat sukupolvet säästyisivät kaikkein pahimmalta. Ja onneksi tähän mennessä vain avomiehelläni on jälkikasvua, sillä hän on lapsista vanhin. 

Olen yrittänyt tukea avomiestäni hänen käsitellessään asioitaan. Eihän sitä toki aina jaksa olla kannustava ja iloinen mutta kotielämä on muuten ihan toimivaa ja keskusteluyhteyskin on hänen kanssaan säilynyt vaikka paljonhan hän ajattelee asioita yksikseen, sillä oman pään sisällä ja omissa toimintatavoissa hänen täytyy saada itse se muutos aikaValoilmiöitäan. Aikaa se kuitenkin vie, sen tiedän. Ja siksi joka kuukausi ja vuosi tuntuu menevän niin nopeasti ohi. Takaraivossani nimittäin jyskyttää koko ajan oma ikäni (tänä syksynä jo 36 v.) ja se, miten ikä huonontaa lapsensaantimahdollisuuksiani. Ja se taas saa minut  tyytymättömäksi ja nalkuttamaan eri asioista. Olenkin joskus sanonut avomiehelleni, että jos seksiä olisi tasaisesti tarjolla, niin enpähän minäkään olisi naama happamana. Jostain pitäisi tasapaino tähän asiaan löytää, mutta mistä?! Sitä viisasten kiveä en ole vielä tähän päivään mennessä löytänyt. Onneksi sentään liikunta auttaa vähän tuulettamaan tunteita.

Nyt tuli kyllä sellainen patoutumakirjoitus, ettei ole tottakaan.... Mutta näissä merkeissä (ja toivottavasti jossain välissä paremmissakin) taas eteenpäin, Leena

tiistai, 19. lokakuu 2010

Lokakuun loskaa

Onpa vähän aikaa vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta... Aika vaan kuluu nopeasti, ikää tulee lisää ja vuodenajat vaihtuvat.  Illat pimentyivät taas äkkiä ja ensilumikin ehti jo sataa, vaikkei sitä enää olekaan maassa.

Töissä oleminen vie ajantajun kokonaan. Välillä tuntuu, ettei ehdi kuin viikonloppuisin näkemään, miten luonto muuttuu lämpötilojen vaihtuessa. Se harmittaa, sillä syksy on yksi lempivuodenajoistani. Tänä vuonna olen nähnyt lintuaurojen lentävän, yksinäisiä joutsenia taivaalla ja potenut jonkinlaista syysmasennusta. Mieliala tuntuu olevan suurimman osan ajasta alavireinen ja surullinen. Pitäisiköhän rasvahappojen lisäksi hankkia D-vitamiinilisiä, että henkinen olotila kohoaisi edes hieman...

Osansa voi olla myös ikäkriisillä, jota ihan selvästi poden. Nämä tasa- ja viidet vuodet ovat selvästi pahimpia. Aina tulee mietittyä sitä, mitä on ehtinyt tehdä ja mitä ei, mitkä asiat ovat vielä saavuttamatta ja mitä elämästä puuttuu. 35 vuotta - se on tuntunut pieneltä hetkeltä ja tässä olen. Ilman lapsia, joita olen parikymppisestä asti toivonut. Vakituisessa työssä, jota toivoin mutta en uskonut kovin helpolla paikkakunnaltamme saavani. Isäni ja muita tärkeitä ihmisiä menettäneenä. Kolmen kummilapsen kummina - lasten, joista vanhin menee ensi vuonna rippikouluun ja joista nuorin syntyi keväällä. Äitipuolena, mikä on mukavaa ja välillä hyvin epäkiitollista hommaa mutta jossa saan osoittaa hellyyttä ja tuntea rakkautta lapsia kohtaan. Avopuolisona, adhd- miehen kumppanina, joka päivä erilaiset haasteet edessä.

Tunnelmat ovat välillä kuin Pariisin Kevään laulusta Tulivuoria - synkeää mutta toivoa täynnä:

"Juokse päätä pahkaa
Älä seuraa miten muut tekee
Jos käännyt katsomaan
Taaksesi, näetkö silloin eteen
Asfaltti on armoton
Alusta kompastua
Kun ilmalento alkaa
On hyvä antaa sen tapahtua

On tulivuoria sisällä
On ollut niin esi-isillä

Kädet osuu maahan
Ja ensimmäinen ajatus on olla
Nousematta enää koskaan
Luovuttaa suosiolla
Jäisit vaan siihen eikä kukaan tulisi
Tulisi yö ja kasvattaisit juuret maahan
Tuntisit, sen sydän lyö
Olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suurta
Olisit vuori joka vavahduttaisi maan kuorta

Ilmalennon aikana
Kaikki kääntyy ylösalaisin
Sieltä käsin näet on
Maailman alla valaisin

On tulivuoria sisällä
On ollut niin esi-isillä

Kädet osuu maahan
Ja ensimmäinen ajatus on olla
Nousematta enää koskaan
Luovuttaa suosiolla
Jäisit vaan siihen eikä kukaan tulisi
Tulisi yö ja kasvattaisit juuret maahan
Tuntisit, sen sydän lyö

Olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suurta
Olisit vuori joka vavahduttaisi maan kuorta
Olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suurta
Olisit vuori joka
Olisit vuori joka

Tulivuoria, tulivuoria
Älä vaikuta
Liian harkitulta
Tulivuoria, tulivuoria
Syökse taivaalle
Savua ja tulta"

Toivottavasti talveen mennessä ajatukset hieman kirkastuvat ja muuttuisivat positiivisemmiksi. Odotan jo kuulaita talviaamuja ja jopa (avomiehen vastakkaisista toiveista huolimatta) yli 30 asteen pakkasia! Ne ovat minusta ihania, jos eivät vain kestä viikkokausia. Astmaatikkona minun ei pitäisi niistä nauttia, mutta nautin kaikin siemauksin ja joka aistilla. Ei sää ole ongelma, vain puutteelliset varusteet luovat ongelman -ajatus sopii koviin, kipakoihin pakkasiin mainiosti! Odotan jo kevättalven auringonsäteitä lumivalkeilla hangilla ja hankikantoa...

Mutta nyt täytyy kiirehtää nukkumaan. Huomenna on työpäivä vaikka oppilaitoksemme opiskelijat ovatkin itseopiskeluviikkoa viettämässä. Itse pidin lähes kaikki kertyneet lomapäiväni kesällä, pahimpien/parhaiden helteiden aikaan. Nyt sitten on vaan kärvisteltävä töissä...

Kynttilänvaloa ja tunnelmallisia iltoja t: Leena

perjantai, 27. elokuu 2010

Elokuu viimeiset kiusaukset

Elokuun viimeinen viikonloppu siis menossa ja oma 35v. syntymäpäivä koko ajan vaan lähenee... No, ainakin nyt minulla on elämäni ensimmäinen vakituinen työsopimus plakkarissa (alkaen syyskuun alusta). Siihen liittyen kävin tänään työterveyslääkärillä hakemassa todistuksen työkyvykkyydestäni. Työterveyslääkärini on todella mukava mies, puhuu suoraan muttei ole liian hyökkäävä. Nyt syksyllä aloitan verenpainelääkityksen. Samalla käynnillä sain reseptit migreenin täsmälääkkeeseen ja kortisonikuuriin (astman pahenemisen varalta). Työkaveri kysyi, että sainko terveen paperit. Vastasin, että en ihan, mutta työkykyinen kyllä olen.

Tänä iltana paikkakunnalla on tapahtumien yö. Kävimme avomiehen ja hänen lastensa kanssa siellä katselemassa. Ihan paras oli italialainen klovni, joka puujaloilla seisoen teki hirvittävän isoja ilmapalloja. Tuli myös käytyä tutustumassa taidemuseon kokoelmaan ja katsomassa eri järjestöjen tapahtumakojuja. Avomiehen 6v. poika oli sitä mieltä, että oli maailman parhain tapahtuma ikinä (syynä karkit, jääkiekkokoju, leikkipuistoissa käyminen ja ilmainen ilmapallo). Kotimatkalla autossa keskusteltiin muistakin kaupunkimme mukavista tapahtumista. Yksi parhaimmista lasten mielestä oli joulun avaus - avomiehen pojan mukaan sen vuoksi, että siellä on joulupukki ja sen nainen - joka vuosi kylläkin eri nainen - mutta ei se mitään... Siinä vaiheessa meitä aikuisia kyllä nauratti hirveästi!

Huomenna lähdemme äitini luo kyläilemään koko porukalla. Hänen asuntonsa on nyt remontoitu kylpyhuonetta lukuun ottamatta. Isoveljeni, joka on ammatiltaan kirvesmies, teki lomallaan remontin. On mielenkiintoista nähdä, millaiseksi äidin asunto on muuttunut. Toivottavasti muutos vaikuttaa positiivisesti äitini mielialaan, sillä hän on toivonut asunnon remontointia jo silloin kun isäni vielä eli. Mutta ei isä halunnut/raaskinut laittaa rahaa remonttiin, kun "välttäähän tämä näinkin".  Varmaankin aika perinteinen ajattelutapa "pula-ajan" ja sota-ajan lasten suusta. Mutta nyt äiti elää lesken elämää, joten päätöksetkin ovat pelkästään hänen itsensä tehtävissä. Sen roolin ottaminen on äidilleni melko vaikeaa. Itselleni on tullut jo sen verran vastuksia elämän varrella vastaan, että tämän ikäisenä olen jo oppinut sanomaan mielipiteeni ja sanomaan joskus jopa "ei", Hyvä koulu siihen on ollut nykyinen työni, josta suurin osa on ihmisten ohjaamista. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä saa tehdä valmiiksi toisille vaan on osattava ohjata ihmisiä omatoimisuuteen. Eikä hyvä asiakaspalvelu oppilaitoskirjastossa ole asioiden valmiiksi syöttämistä vaan sitä, että antaa opiskelijalle kipinän tai suunnan tehdä asioita itse.

Mutta näillä mietteillä lähden yöunille ja jatkamaan alkanutta syksyä. Leena

keskiviikko, 5. toukokuu 2010

Stressiä töissä :(

Toukokuun alku on ollut aika kaoottinen töissä. Yksi työntekijä toimipisteestämme lopetti työt, koska sai vakituisen työpaikan muulta paikkakunnalta. Hyvä hänelle, olen todellakin onnellinen hänen puolestaan! Meille tämä lähtö oli taas yksi negatiivinen asia, sillä ihmiset, jotka ehtivät oppimaan työtavat ja -tehtävät, lähtevät parempien paikkojen perässä pois. Itsekin varmaan lähtisin, jos ei olisi siteitä (avomies ja hänen lapsensa) tälle paikkakunnalle. Niin lyhytjänteiseltä tuntuu tämä työpaikan henkilöstöpolitiikka. Nimim. 4 vuotta määräaikaisilla sopimuksilla töitä tehnyt... Mutta onneksi uusi kirjastonjohtaja on luvannut vakinaistaa minut ensimmäisenä :)

Alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa, että yksi jos toinenkin (minä mukaan luettuna) alkaa kokea työuupumusta. Sen huomaa parhaiten siitä, että persoonat ottavat pienimuotoisesti yhteen yhdestä jos toisestakin asiasta. Itse tunnen olevani tällä hetkellä "jokapaikanhöylä". Erilaisia työtehtäviä on yli 10 ja niistä suurinta osaa joudun tekemään päivittäin. Ylikuormittumisen tunne on aika vahvana päällä - välillä tuntuu, ettei työasioista/-tunteista pääse eroon edes kotona ollessa :( Ja positiivisen asenteen löytäminen asiakaspalveluun tuntuu päivä päivältä vaikeammalta... Henkisen uupumisen lisäksi myös käteni tuntuvat sanovan kohta "kaput". Tietokoneen ergonominen hiiri oli saanut sähköiskuja eikä sen vuoksi toiminut kunnolla, joten nyt teen töitä tavallisella hiirellä ja ranne on alkanut kipuilla. Pitää tilata kokeiluun pari-kolme erilaista ergonomista pystyhiirtä, jos vaikka jollakin niistä olisi hyvä tehdä päätetöitä...

Nyt pitäisi sitten saada toimiva ratkaisu aikaan ajatellen uutta kampuskirjastoamme. Viime viikon kolmen päivän kirjastovierailumatka työporukalla oli aika valaiseva. Näimme niin hyviä kuin huonojakin ratkaisuja. Ja mikä oudointa, 10 vuotta sitten rakennettu kirjasto yhdellä vierailupaikkakunnalla oli todella vanhentunut. Tuli vaan mieleen, että mikä onkaan kirjaston elinkaari? Toivottavasti arkkitehdit, muut suunnittelijat ja kirjastonjohtajamme ottavat tämän huomioon suunnittelussa, että saisimme ilmeeltään ja tiloiltaan hyvin "säilyvän" kirjaston aikaan. Sitä odotellessa jatkamme töitä ristiriitaisissa tunteissa...

Mutta nyt täytyy jatkaa hommia. Toivottavasti äitienpäivä olisi aurinkoinen, jos vaikka omaa äitiäni pääsisin tervehtimään! Leena