Sairaslomapäivänäni ehdin viimeinkin raapustaa mietteitäni tänne. Taitaa virustauti jyllätä - keuhkoihin koskee, kuumetta nostaa muttei nuhaa eikä yskää ainakaan vielä ole ilmaantunut. Töissä olisi ollut iltavuoro mutta koska työ on asiakaspalvelutyötä, niin pomo sanoi, että pysy vaan lepoasennossa äläkä vaan tule töihin. No, tällä kertaa en ollut töistä se ensimmäinen sairastuja vaan pomo ja työkaveri ehtivät jo molemmat olla sairaslomalla tammikuun puolen välin jälkeen. Yleensä kun minä sairastun ekana, sillä astma ja allergiat valitettavasti näyttävät altistavan pöpöjen nopeammalle tarttumiselle.

Viikko sitten aloitin taas "paremman elämän" eli liikun enemmän ja syön vähemmän ja paremmin. Lounaalla olen syönyt keittoa ja yhden leivän, ja töissä onkin olo ollut huomattavasti parempi.Väsymyskin on vähän hiipunut taka-alalle (paitsi nyt, kun flunssa yrittää tulla päälle kunnolla). Mutta taudin jälkeen taas jatkan siitä mihin jäin! Kuntosalilla käyminen ja vesijuokseminen ovat mielilajejani, sillä nyt alkaa ulkona olla aika liukasta, kun aurinko paistaa päivällä pidempään ja yöt ovat kylmiä. Totesin jo ystävälleni, kenen kanssa käymme yhdessä kuntoilemassa, että kesäkuukausien ajaksi minun täytyy hankkia kuukausikortti jonnekin uimahallille tai kuntosalille, sillä ulkona liikkuminen on siitepölyaikaan todella raskasta. Pahin aika on toukokuusta elokuuhun, vaikkakin aiemmin ja myöhemminkin lääkitystä joudun lisäämään huomattavasti. Joten on tosiaankin suosittava sisäliikuntaa! Onneksi sentään asun sellaisella paikkakunnalla, että tällainen järjestely onnistuu.

Tämän kevään aikana minusta tulee isotäti! Ja tuplana! Ja äidistäni tulee isomummo. Velipuoleni molemmat lapset avopuolisoineen saavat perheenlisäystä maalis-toukokuussa. Identiteettikriisi tässä on lähellä, ja muutenkin kriisi vaikka toki onnellinen heidän puolestaan olen. Samoin samanikäinen ystäväni saa lapsen tässä kevään aikana. Tietyllä tavalla masentaa, sillä oma lapsettomuus nousee taustalta taas esille, kun kuulee toisten iloisista raskaus- ja perheuutisista. Ei aina auta vaikka miten yrittää asian työntää ajatuksistaan pois ja olla vaan iloinen :(

Oma raskaustoiveasia ei ole edennyt minnekään. Olen yrittänyt syödä tarpeellisia hivenaineita ja vitamiineja ja samalla aktivoida avopuolisoani tuolla seksilinjalla. Mutta eipähän sitä lasta tule, jos ei harrasta seksiä! Avomiehelläni on takana lapsuus väkivaltaisessa ja alkoholisoituneessa perheessä, avioero ja yh-isyys kahdesta lapsesta. Näissä on jo sen verran aihetta traumatisoitumiseen, ettei asiaa tosiaan ole parantanut työskentely perhefirmassa sekä burn out. Näiden asioiden vuoksi hän onneksi on päässyt kognitiiviseen psykoterapiaan (sanon tosiaan päässyt eikä joutunut, sillä tarpeeseen on tullut). Asiat, joita siellä on nyt alkuun käsitelty, ovat sen verran isoja, että avomieheni on ollut ihan puhki terapiakertojen jälkeen. Yritä siinä sitten saada aikaan tunnelmaa, jossa seksillä olisi jokin sija... Kyllä välillä tuntuu, ettei minua edes ole tarkoitettu äidiksi, kun kaikki asiat tuntuvat olevan niin pirun hankalia!

Eikä avomiehen mielialaa ole lainkaan parantanut se, että hänen äitinsä yritti toissa viikolla itsemurhaa viinalla ja lääkkeillä. Anopintekeleeni on ollut koko sen ajan, mitä hänet olen tuntenut, hyvin "tuuliviirimäinen" eli tunteet ja puheet ailahtelevat päivästä ja tunnista riippuen. Ei mikään ihme, että alkoholiakin hänellä kuluu normaalia enemmän - elämä alkoholisoituneen ja väkivaltaisen miehen kanssa 30 vuoden ajan on varmasti vaikuttanut negatiivisesti häneen. Tämä perhetausta on vaikuttanut vahvasti siihen, että 3/4 hänen ja alkoholisoituneen ex-miehensä lapsista on jollain tavoin "traumatisoituneita" - yksi juo viinaa ja on väkivaltainen, yhdellä on diagnosoitu paniikkihäiriö ja hänkin juo aivan liikaa, ja sitten on avomieheni, joka mielestäni täyttää adhd-kriteeristön ihan rallatellen. Tässä tapauksessa sanonta "suku on pahin" on todellakin totta! Kun vain seuraavat sukupolvet säästyisivät kaikkein pahimmalta. Ja onneksi tähän mennessä vain avomiehelläni on jälkikasvua, sillä hän on lapsista vanhin. 

Olen yrittänyt tukea avomiestäni hänen käsitellessään asioitaan. Eihän sitä toki aina jaksa olla kannustava ja iloinen mutta kotielämä on muuten ihan toimivaa ja keskusteluyhteyskin on hänen kanssaan säilynyt vaikka paljonhan hän ajattelee asioita yksikseen, sillä oman pään sisällä ja omissa toimintatavoissa hänen täytyy saada itse se muutos aikaan. Aikaa se kuitenkin vie, sen tiedän. Ja siksi joka kuukausi ja vuosi tuntuu menevän niin nopeasti ohi. Takaraivossani nimittäin jyskyttää koko ajan oma ikäni (tänä syksynä jo 36 v.) ja se, miten ikä huonontaa lapsensaantimahdollisuuksiani. Ja se taas saa minut  tyytymättömäksi ja nalkuttamaan eri asioista. Olenkin joskus sanonut avomiehelleni, että jos seksiä olisi tasaisesti tarjolla, niin enpähän minäkään olisi naama happamana. Jostain pitäisi tasapaino tähän asiaan löytää, mutta mistä?! Sitä viisasten kiveä en ole vielä tähän päivään mennessä löytänyt. Onneksi sentään liikunta auttaa vähän tuulettamaan tunteita.

Nyt tuli kyllä sellainen patoutumakirjoitus, ettei ole tottakaan.... Mutta näissä merkeissä (ja toivottavasti jossain välissä paremmissakin) taas eteenpäin, Leena