Hyvää uutta vuotta! Eipähän tullut eilen juhlittua eikä katsottua kuunpimennystäkään. Hyvin visusti istuskelin sisätiloissa, että kissamme eivät olisi saaneet paniikkikohtausta talomme edustan aukiolla paukuteltujen rakettien vuoksi. Makuuhuoneessa "huusi" tietokone musiikkia ja olohuoneessa oli tv päällä koko illan. Tuon taustamelun ansiosta kissat olivat jotensakin rauhallisia.

Eilen illalla kävin YouTubessa kuuntelemassa musiikkia, kun lähes kaikki cd-levymme ovat avomiehen dj-boksissa. Ihailin suuresti kahta suomalaista esitystä: Kirkan "Mamy Blue" ja Carolan versiota "Perfidia". Molemmat ihan huipputaitavia esityksiä! Taitaapa edessä olla Carolan parhaiden laulujen levyn osto vaikken iskelmistä pidäkään. Mikä ääni ja tulkinta! Tuli ihan mieleen lapsuuden kesät, kun pikkusiskon kanssa tehtiin tikkaiden alle maja, jossa lauloimme laulukirjoista kaiken maailman iskelmiä

Tämä aamu oli kyllä kamala, pitkästä aikaa. Ilmeisesti minulle ei pitäisi antaa kofeiinia eikä sokeria, niin pysyisi mieliala positiivisena! Eilen illalla söin sokerisia herkkuja ja toissapäivänä join kupin teetä. Ja tänä aamuna sitten koski päähän ja suututti kaikki asiat ihan suunnattomasti. Kuten se, että avomies oli jättänyt "jo-sisällöt-syöty" -sillipurkin jääkaappiin! Tai ettei hänestä ollut siivousavuksi eilen eikä tänään, kun tiedossa oli lastensa tulo ja anopintekeleen vierailu. Lopputulos siivouksen kanssa olikin sitten se, että perussiistiä oli mutta parempaa olisin halunnut. Olen tullut siihen tulokseen, etten tee yksinäni siivouksia, etenkin kun toinen on työttömänä kotosalla päivät pitkät. Jos ei toista kiinnosta siivota, niin sitten saamme asustaa p...aläjässä! (No, ehkei ihan siihen päädytä, kun ei luonne anna asioiden mennä ihan niin pahaan jamaan.)

Oloni tuntuu välillä jakomieliseltä - en tiedä miten tuttu tunne on uusperheellisille ihmisille. Toisaalta on ihanaa saada avomiehen lapset meille mutta toisaalta vastuu (ja arjen pyörittäminen) tuntuvat ylivoimaisilta, kun "perhetilanne" ei ole sitä jokapäiväistä rutiinia. Aina on suurempi stressi ruoanlaitosta, kouluun/tarhaan/töihin ehtimisestä, puhtaista vaatteista ja kaikkien huomioimisesta. Avomieheni lapset ovat kyllä ihania, tunteikkaita, puheliaita ja avoimia lapsia - ei siinä mitään. Ja jos myönnän asian, niin ovat he jonkinlaisen "aukon" minussa täyttäneet. Toisaalta halu saada omia lapsia on vain kasvanut heitä seuraamalla ja heidän kanssaan touhutessa. Koska aina on olemassa biologinen äiti, joka on heidän äitinsä ja avomieheni exä. Toisaalta saan arvostusta omana itsenäni - omien ominaisuuksieni, luonteeni ja tekojeni kautta - en vain siksi että olisin äiti. Välillä tosin hymyilyttää avomiehen pojan sanat "Äiti ... eikun Leena"

Tänäänkin sain pakotettua koko porukan läheisille kukkuloille laskemaan mäkeä. Tai siis lapset laskivat mäkeä uusilla, mummon/joulupukin tuomilla pulkilla. Itsekin laskin kerran avomiehen pojan kanssa oikein pitkät liu'ut iltahämärän peittämillä kukkuloilla. Lähdettyämme ulos tajusin yht'äkkiä, etten ollut muistanut koko päivänä ottaa astmalääkettäni (ja vieläkään en sitä ole muistanut ottaa!). Onneksi sentään keuhkot kestivät muutaman mäennousun pakkasessa ilman lääkitystäkin. Mikä kumma siinä oikein on, etten meinaa viikonloppuisin tai lomilla muistaa ottaa hoitavaa lääkettä? Onko kyse siitä, että rutiini katkeaa vai enkö vielä ole oikein sisäistänyt sitä, että olen astmaatikko, jolla on ainakin keskivaikea astma? Montako vuotta pitää oikein sairastaa tai miten huonoon kuntoon mennä, ennen kuin sitä tajuaa arvostaa ja hoitaa itseään asiaankuuluvalla tavalla? Samaa olen pohtinut myös kuntoiluun liittyen. Kyllä kai itsestään huolehtiminen mm. liikunnan, unen ja ruoan kautta on panostamista omaan itseen ja itsensä arvostamista oikein käytännössä. Miksi säännöllisen kuntoilun ja painonhallinnan aloittaminen on sitten niin vaikeaa? Pitäisikö syyttää vuodenaikaa? Vai geenejä? Vai ihan itseään? Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki nuo äsken mainitsemani asiat vaikuttavat painooni. Toisaalta en jaksa enää olla syyttelykannalla, sillä paha mieli tulee silloin aina, jos asiat eivät menekään "suuren suunnitelman" mukaan. Ja paha mieli taas puolestaan ruokkii herkkujensyöntiä. Ja kierre on taas valmis... Tähän satuinkin sopivasti löytämään Amerikan suurmiehen Abraham Lincolnin sanat: "Kaikkia voi huijata jonkin aikaa ja joitakin kaiken aikaa, muttei kaikkia kaiken aikaa." Itseään on kuitenkin kaikkein helpoin huijata...

Kaikesta huolimatta...hyvää alkanutta vuotta 2010! Toivottaa Leena